torstai 31. maaliskuuta 2011

Kotina norsunluutorni

Se, että minä sanon arkeologisen tutkimuksen ja muinaisjäännösten suojelun olevan olennainen osa sivistysvaltioiden periaatteita, ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. Minähän olen täydellisen puolueellinen ja edustan ammattikuntaa jonka koko on melkein mihin tahansa verrattuna mitättömän pieni. Suurimmalle osalle kansasta tietämys menneisyydestä rajoittuu itsenäistymisen ja talvisodan väliselle ajanjaksolle, joten keskiaika tai esihistoria ovat heille todennäköisesti  täysin hämäriä käsitteitä. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi heitä kohtaan, vaan yleiseksi huomioksi arkeologian tilasta. Arkeologit kokevat, että heidän tehtävänsä on toimia Suomen historian vaalijoina ja jotka vievät tiedon valoa kansalle. Näin ei kuitenkaan tapahdu ja esimerkiksi esihistorian opetus peruskouluissa on monissa paikoissa lähes olematonta. Tähän kohtaan pitäisi arkeologien iskeä ja tarjota heillä olevaa ainutlaatuista tietoa menneisyydestä yleiseen käyttöön. Näin käy kuitenkin hyvin harvoin ja yleensä arkeologit tyytyvät välittämään tietojaan vain toisille arkeologeille. Joillekin tutkijoille jopa tämä voi olla täysin ylivoimaista. Varsinkin Suomessa on ollut tapana istua vuosikymmeniä tutkimusaineistojen päällä ja vahtia niitä mustasukkaisesti, jotta kukaan muu ei niitä pääsisi käyttämään. Julkaisu tapahtuu joskus vuosikymmenien päästä tai ei koskaan, sillä tiedetään liiankin monta tapausta jossa tieto on viety mukana hautaan. Tällöin kaikki se tutkimus, mitä veronmaksajien rahoilla on tehty, valuu hukkaan. Tuhansia vuosia maan povessa odottaneet löydöt ovat muuttuneet tutkimuksen kannalta merkityksettömiksi, kun kaikki tarkempi tieto niistä on iäksi hävinnyt.

Arkeologiaa, kuten akateemista maailmaa yleensäkin, vaivaa tietynlainen vieraantuneisuus yliopistojen ulkopuolisesta maailmasta. Tämä maailma on lopullisesti muuttunut siitä, mitä se oli ennen 90-luvun lamaa. Tällöin elettiin arkeologiassa yltäkylläisyyden päiviä ja tähän totuttiin. Tyydyimme lepäämään laakereillamme, emmekä nähneet tarpeelliseksi kyseenalaistaa omaa toimintaamme. Laman jälkeen alkoi kuitenkin alamäki jota pitkin kuljimme hitaasti, mutta varmasti. Sitä ei nähty tai edes haluttu nähdä. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olemme ajautuneet jyrkänteen reunalle ja ihmettelemme kuinka näin on päässyt käymään. Moni arkeologi on menettänyt täydellisesti uskonsa tulevaisuuteen ja he tyytyvät vain voivottelemaan ja ripottelemaan tuhkaa hiuksiinsa. Valittelulla ei kuitenkaan ole koskaan saavutettu mitään hyödyllistä ja jos emme osaa tarttua toimeen, niin arkeologia voi kohta päätyä historiankirjojen lehdille tieteenalana joka kuoli sukupuuttoon. Me emme voi pysäyttää kehityksen kulkua, mutta jos tartumme itse ohjaksiin, niin voimme ainakin yrittää vaikuttaa kulkumme suuntaan. Valmiita ratkaisuja ei ole kenelläkään, mutta varmuudella voin sanoa, että laskeutuminen norsunluutornista pysyvästi muiden ihmisten pariin olisi hyvä aloitus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti