maanantai 21. maaliskuuta 2011

Katsaus historiaan, eli miksi mikään ei muutu

Katsellessani työpöytääni sivusilmällä olen todennut, että joissakin asioissa en vain osaa kehittyä paremmaksi. Pöytä on yksinkertaisesti niin täynnä romua, että sillä ei voi tehdä töitä (loistava tekosyy sinänsä). Ongelma olisi huomattavasti pienempi jos tavarat olisivat edes jonkinlaisessa järjestyksessä, mutta valitettavasti mattoveitset ja morapuukot pyörivät iloisesti puolivalmiiden vahamallien joukossa. Aikoinaan Mynämäellä (tuttavallisemmin Mynis) opiskellessani huomasin huolestuttavan piirteen, jonka jokainen pikkudiktaattori omaa: pitää saada lisää elintilaa. Minun kohdallani tilaa tarvittiin valtavien tavaravuorien levittämiseen. Onneksi nykyään olen saanut rajattua pahimman säläkasan työpöydälle ja sen välittömään läheisyyteen, mutta ei pidä kuvitella sen johtuvan jostain kehityksestä. Tilaa on vain yksinkertaisesti niin paljon vähemmän kuin Mynämäellä.

Toki siivoaminen itsessään ei ole mikään kauhistus minulle ja välillä tulee innostuttua liikaakin. Tavaraa tulee sijoitettua niin hyvään talteen, ettei sitä sen koommin tulla näkemään (kuten esimerkkitapauksena toimiva rannekelloni, joka on ollut varmassa tallessa viimeiset pari vuotta). Pientä valoa voi kuitenkin näkyä tunnelin päässä, sillä sain kuukausi sitten viimeinkin hävitettyä kaiken maailman rätinkappaleet, joista piti viimeisten kuuden vuoden aikana tehdä pieniä pussukoita ja muuta tarpeellista. Todellisuudessa ne olivat koko tuon ajan koiden ruokana. Lohtua tarjoaa myös se seikka, että en ole ongelmani kanssa yksin, sillä käsityöläisillä on taipumuksena hamstrata kaiken maailman tilpehööriä nurkkiinsa vuosien varrella.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti