torstai 31. maaliskuuta 2011

Kotina norsunluutorni

Se, että minä sanon arkeologisen tutkimuksen ja muinaisjäännösten suojelun olevan olennainen osa sivistysvaltioiden periaatteita, ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. Minähän olen täydellisen puolueellinen ja edustan ammattikuntaa jonka koko on melkein mihin tahansa verrattuna mitättömän pieni. Suurimmalle osalle kansasta tietämys menneisyydestä rajoittuu itsenäistymisen ja talvisodan väliselle ajanjaksolle, joten keskiaika tai esihistoria ovat heille todennäköisesti  täysin hämäriä käsitteitä. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi heitä kohtaan, vaan yleiseksi huomioksi arkeologian tilasta. Arkeologit kokevat, että heidän tehtävänsä on toimia Suomen historian vaalijoina ja jotka vievät tiedon valoa kansalle. Näin ei kuitenkaan tapahdu ja esimerkiksi esihistorian opetus peruskouluissa on monissa paikoissa lähes olematonta. Tähän kohtaan pitäisi arkeologien iskeä ja tarjota heillä olevaa ainutlaatuista tietoa menneisyydestä yleiseen käyttöön. Näin käy kuitenkin hyvin harvoin ja yleensä arkeologit tyytyvät välittämään tietojaan vain toisille arkeologeille. Joillekin tutkijoille jopa tämä voi olla täysin ylivoimaista. Varsinkin Suomessa on ollut tapana istua vuosikymmeniä tutkimusaineistojen päällä ja vahtia niitä mustasukkaisesti, jotta kukaan muu ei niitä pääsisi käyttämään. Julkaisu tapahtuu joskus vuosikymmenien päästä tai ei koskaan, sillä tiedetään liiankin monta tapausta jossa tieto on viety mukana hautaan. Tällöin kaikki se tutkimus, mitä veronmaksajien rahoilla on tehty, valuu hukkaan. Tuhansia vuosia maan povessa odottaneet löydöt ovat muuttuneet tutkimuksen kannalta merkityksettömiksi, kun kaikki tarkempi tieto niistä on iäksi hävinnyt.

Arkeologiaa, kuten akateemista maailmaa yleensäkin, vaivaa tietynlainen vieraantuneisuus yliopistojen ulkopuolisesta maailmasta. Tämä maailma on lopullisesti muuttunut siitä, mitä se oli ennen 90-luvun lamaa. Tällöin elettiin arkeologiassa yltäkylläisyyden päiviä ja tähän totuttiin. Tyydyimme lepäämään laakereillamme, emmekä nähneet tarpeelliseksi kyseenalaistaa omaa toimintaamme. Laman jälkeen alkoi kuitenkin alamäki jota pitkin kuljimme hitaasti, mutta varmasti. Sitä ei nähty tai edes haluttu nähdä. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olemme ajautuneet jyrkänteen reunalle ja ihmettelemme kuinka näin on päässyt käymään. Moni arkeologi on menettänyt täydellisesti uskonsa tulevaisuuteen ja he tyytyvät vain voivottelemaan ja ripottelemaan tuhkaa hiuksiinsa. Valittelulla ei kuitenkaan ole koskaan saavutettu mitään hyödyllistä ja jos emme osaa tarttua toimeen, niin arkeologia voi kohta päätyä historiankirjojen lehdille tieteenalana joka kuoli sukupuuttoon. Me emme voi pysäyttää kehityksen kulkua, mutta jos tartumme itse ohjaksiin, niin voimme ainakin yrittää vaikuttaa kulkumme suuntaan. Valmiita ratkaisuja ei ole kenelläkään, mutta varmuudella voin sanoa, että laskeutuminen norsunluutornista pysyvästi muiden ihmisten pariin olisi hyvä aloitus.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Königsbergin vaakuna

Tämä projekti lähti liikkeelle oikeastaan tylsyydestä. Yhtenä kesänä minulla oli vain yksinkertaisesti hyvin paljon vapaa-aikaa ja todella vähän rahaa. Halusin kuitenkin kehittää itselleni jotain tekemistä, joten aloin käymään läpi tavaroitani. Lopulta käteeni osui muutama muovipussi, joissa oli kankaita vanhoista projekteistani. Niitä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta mitään muinaisvaatteita olisi voinut ommella, joten päädyin lipun valmistamiseen. Katsoessani kankaiden väriskaalaa, joka oli pääasiassa punaista ja valkoista, mieleeni muistui vanhat Hansaliiton kaupunkien vaakunat. Jostain syystä henkilökohtainen mielenkiintoni on jo pitkään kiinnittynyt Königsbergiin (nyk. Kaliningrad) ja sen vaiheisiin, joten se oli luonnollinen valinta. Itse ompelutyö sujui musiikkia kuunnellessa joutuisasti. Valitettavasti kunnianhimo kasvoi työtä tehdessä ja päätin, että kruunun ja ristin lisäksi myös molemmat paneelit pitäisi koristella punaisella ja valkoisella langalla (tälle on varmasti olemassa oikea termi, mutta koulutukseni pääpaino oli metallitöissä, joten tästä on turha nostaa äläkkää). Tämän ansiosta muutaman viikon ompelutyöstä tuli parin vuoden mittainen projekti. Ryhdistäytymällä se olisi varmasti valmistunut nopeammin, mutta opiskeluelämä ja muut työt painoivat päälle ja lippu jäi hieman taka-alalle. Lopulta sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lipun viimeisteltyä. Mielenkiintoisena seikkana voin kertoa sen, että metallipuolen miehenä käytin erilaisiin mittauksiin myös työntömittaa. 

Materiaali: Villakangas

torstai 24. maaliskuuta 2011

Spiraalisormukset ja keskikilvelliset spiraalisormukset

Kivikosken mukaan spiraalisormukset muodostavat Suomessa suurimman ryhmän ja niiden käyttöaika on roomalaiselta rautakaudelta (0-400 jaa.) noin 1000-luvulle. Luistarista löytyneet spiraalisormukset voidaan jakaa neljään päätyyppiin, mutta myös muita tyyppejä tunnetaan. Ensimmäisessä (1) mallissa langan profiili on ollut pyöreä. Toisessa (2) poikkileikkaus on puolipyöreä ja kolmannessa (3) kolmiomainen. Neljäs (4) spiraalisormustyyppi poikkeaa muista siten, että siihen käytetty aihio on ollut leveämpi kuin aiemmissa ja sen keskellä on kulkenut harjanne. 3- ja 4-tyypin sormuksissa on voinut myös olla koristekuviointia. Spiraalisormuksissa olevien kierteiden määrä on vaihdellut muutamasta kierteestä kahdeksaan ja materiaalin puolesta ne ovat olleet pronssista tai kuparilejeeringistä valmistettuja.

Keskikilvelliset spiraalisormukset ovat Suomessa hyvin yleinen sormustyyppi. Niiden käyttö alkaa kansainvaellusajalta (400-l.) ja päättyy 1000-luvulla. Nimensä mukaisesti keskikilvellisen spiraalisormuksen keskiosassa on leveä kilpiosa, joka kapenee päitä kohti ja muodostaa muutaman spiraalin kilven ylä- ja alapuolelle. Sormustyyppi on Luistarin löydöissä jaettu kahteen päätyyppiin ja useampaan alatyyppiin. Ensimmäinen päätyyppiin (1) kuuluu kapea ja pitkä keskikilpi ja sen alaluokat ovat seuraavat: (1a) keskiharjallinen kilpi, joka on koristeltu kaivertamalla. (1b) Litteä ja koristelematon keskikilpi. (1c) Litteä ja koristeltu kilpi. Toiseen päätyyppiin (2) kuuluu keskikilpi joka levenee keskustaa kohti. Sillä on kaksi alatyyppiä: (2a) litteä, reunoiltaan kupera keskikilpi, joka on koristeltu joko kaivertamalla tai punsselilla lyödyin kuvioin. (2b) Tämän tyypin sormukset on valmistettu hopeasta ja niiden koristelu on tehty punsselilla lyödyin kuvioin. Materiaaleina kaikissa muissa sormustyypeissä, paitsi 2b on ollut pronssi tai kuparilejeerinki. Sormuksista tekee erikoisen se, että niiden koko voi olla hyvinkin suuri, jolloin sormien taivuttaminen sellaista käyttäessä on ollut mahdotonta.

Spiraalisormuksen rekonstruktio on tehty pronssilangasta ja se on tyyppiä numero 3. Sen kolmion muotoinen profiili saatiin aikaiseksi vetämällä pyöreää lankaa vetoraudan läpi. Kyseisessä vetoraudassa reikien muoto oli luonnollisesti kolmiomainen. Keskikilvellisen spiraalisormuksen rekonstruktio on tyyppiä 2c ja se on valmistettu seostamattomasta messingistä (CuZn10). Yhteen sormukseen kuluu materiaalia yllättävän paljon ja yksittäisen sormusaiaihion pituus on ollut yli 30 cm. Yllätyksenä tuli myös keskikilvellisten sormusten kohdalla niiden muokkaamisen haastavuus. Tavallisista juotetuista sormuksista poiketen avonaiset sormukset tulee työstää riittävän koviksi, jotta ne käytössä säilyttäisivät muotonsa. Tämä johtaa siihen, että sormuksen saaminen pyöreäksi sormuspinnaa ja nailonvasaraa käyttäen on paljon hitaampaa kuin muiden sormusmallien kohdalla.

Lähteet:
Kivikoski, Ella 1947. Suomen Rautakauden Kuvasto I
Kivikoski, Ella 1951. Suomen Rautakauden Kuvasto II
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1982. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:2 Luistari II The Artefacts

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kaksoisspiraalipäinen sormus

Kyseinen sormustyyppi on peräisin Itä-Balttiasta. Suomesta niitä on löytynyt suhteellisen vähän muihin sormusmalleihin verrattuna. Ella Kivikosken mukaan kaksoisspiraalipäisiä sormuksia on käytetty sekä roomalaisella rautakaudella, että viikinkiajalla, mutta niiden väliseltä ajanjaksolta sormustyyppiä ei tunneta. Tämän vuoksi sormustyypin yhtäjaksoinen käyttö on epätodennäköistä. Virossa ne ovat olleet käytössä vielä 1100-luvulla, mutta Suomesta tällaiset löydöt puuttuvat.

Euran Luistarin kaivauksissa löydettiin yhteensä kolmen sormuksen katkelmat ja yksi kokonainen. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin mukaan nämä löydöt tulivat yksinomaan miesten hautojen läheisyydestä, mutta Euran Yli-Nuoranteen kaivauksen yhteydessä löydettiin samanlainen sormus naisen haudasta. Kaksoisspiraalipäiset sormukset ovat voineet olla joko koristeltuja tai koristelemattomia. Koristelu on ollut yksinkertaista viivakoristelua ja spiraalin ulkosyrjässä on kulkenut pieniä uria.

Tekemäni rekonstruktiot perustuvat koristelemattomiin malleihin. Materiaalina on käytetty tinapronssia (CuSn6).

Lähteet:
Kivikoski, Ella 1947. Suomen Rautakauden Kuvasto I
Kivikoski, Ella 1951. Suomen Rautakauden Kuvasto II
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1982. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:2 Luistari II The Artefacts

Katsaus historiaan, eli miksi mikään ei muutu

Katsellessani työpöytääni sivusilmällä olen todennut, että joissakin asioissa en vain osaa kehittyä paremmaksi. Pöytä on yksinkertaisesti niin täynnä romua, että sillä ei voi tehdä töitä (loistava tekosyy sinänsä). Ongelma olisi huomattavasti pienempi jos tavarat olisivat edes jonkinlaisessa järjestyksessä, mutta valitettavasti mattoveitset ja morapuukot pyörivät iloisesti puolivalmiiden vahamallien joukossa. Aikoinaan Mynämäellä (tuttavallisemmin Mynis) opiskellessani huomasin huolestuttavan piirteen, jonka jokainen pikkudiktaattori omaa: pitää saada lisää elintilaa. Minun kohdallani tilaa tarvittiin valtavien tavaravuorien levittämiseen. Onneksi nykyään olen saanut rajattua pahimman säläkasan työpöydälle ja sen välittömään läheisyyteen, mutta ei pidä kuvitella sen johtuvan jostain kehityksestä. Tilaa on vain yksinkertaisesti niin paljon vähemmän kuin Mynämäellä.

Toki siivoaminen itsessään ei ole mikään kauhistus minulle ja välillä tulee innostuttua liikaakin. Tavaraa tulee sijoitettua niin hyvään talteen, ettei sitä sen koommin tulla näkemään (kuten esimerkkitapauksena toimiva rannekelloni, joka on ollut varmassa tallessa viimeiset pari vuotta). Pientä valoa voi kuitenkin näkyä tunnelin päässä, sillä sain kuukausi sitten viimeinkin hävitettyä kaiken maailman rätinkappaleet, joista piti viimeisten kuuden vuoden aikana tehdä pieniä pussukoita ja muuta tarpeellista. Todellisuudessa ne olivat koko tuon ajan koiden ruokana. Lohtua tarjoaa myös se seikka, että en ole ongelmani kanssa yksin, sillä käsityöläisillä on taipumuksena hamstrata kaiken maailman tilpehööriä nurkkiinsa vuosien varrella.