maanantai 3. lokakuuta 2011

Keskiaikainen buckler

01. Manuskripti I.33 ja herrasmiehet, jotka selvittelevät välejään
oikeaoppisesti.
Kuvalähde: http://en.wikipedia.org/wiki/File:MS_I33_32r.jpg
Bucklerin sanakirjan mukainen käännös on käsikilpi. Googlen haussa ei kuitenkaan löydy yhtään käsikilpeä ja hakukoneen vaihtoehto sille on konekilpi (tosin nyt kun käsikilpi on mainittu, niin kohta tämä teksti löytynee hakulistan kärjestä). Tämän vuoksi pitäydyn englanninkielisessä termissä buckler (alkuperäinen termi on ranskan kielen bouclier). Buckler on pienikokoinen kilpi, joka oli käytössä 1100-luvulta 1600-luvulle. Pienen kokonsa vuoksi sitä käytettiin pääasiassa kaksintaisteluissa yhdistelmänä miekka ja buckler. Isommille taistelukentille sillä ei juurikaan ollut asiaa, sillä nuolilta se suojaa perin huonosti (koolla on väliä). Sen tarkoitus ei ollut ainoastaan suojata kantajaansa iskuilla, vaan sillä pystyi peittämään miekkakäden otteen vastustajalta, sitomaan vastustajan aseen ja kyllähän sen saaminen päin näköä sattui varmasti ihan mukavasti. Bucklereiden käyttöä on kuvattu monessa eri lähteessä, joista parhain on varmaankin I.33, josta yläpuolella oleva kuvakin on peräisin. 

Oma bucklerini on esimerkki siitä, miten asiat vain voivat jäädä roikkumaan vuosien ajaksi. Tein sen aikoinaan Mynämäellä opiskellessani ja se oli lähes täysin valmis. Ainoastaan nahkainen kädensija oli jäänyt ompelematta. Tämä tila jatkui monta vuotta ja aina välillä sitä katsoessani mietin, ettei ompelu-urakka kestäisi varmaan varttia kauemmin. Jostain syystä en kuitenkaan saanut itsestäni irti sitä viittätoista minuuttia ja buckler pysyi puolivalmiina. Viimeinkin tällä viikolla päätin saattaa työn loppuun, istuin alas ja otin neulat kauniiseen käteen ja sain kuin sainkin sen valmiiksi (täytynee piirtää iso musta rasti seinään). Bucklerin valmistus silloin vuonna X oli melko yksinkertainen prosessi. Leikkasin parimillisestä pellistä pyöreän aihion, jonka taoin aluksi matalan kulhon muotoon. Tämän jälkeen aloitin kupuran nostamisen takomalla sitä kuperalta puolelta. Ulkopinnan puolelta tapahtuvan takomisen tarkoituksena on supistaa levyn kokoa, jolloin se myöskin paksuuntuu hieman. Tämä eroaa sisäpuolelta tapahtuvasta muokkauksesta siinä, että tällöin metalli venyy ja ohenee. Juuri kupuraosan huipulla pitäisi siis olla yhtä paksulti materiaalia kuin reunalla, jotta taistelussa kupura ei mene kasaan ja murskaa myöskin rystysiä. Kun kupuraosa oli riittävän syvä ja muodoltaan pyöreä, niin seuraava vaihe oli pinnan vasarointi sileäksi. Bucklereiden reuna on yleensä rullattu tai taitettu, jolloin reunaan saadaan lisää vahvuutta ja se kestää paremmin iskut. Päädyin kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun ja tein kilpeen messinkisen reunustuksen. Kilpi kaipasi vielä jotain ylimääräistä, joten tein siihen vielä messinkilaatan, jossa lukee DEO VINDICE. Ennen messinkiosien kiinnitystä poltin bucklerin pintaan tervalla mustan värin. Poltto ei onnistunut täydellisesti ja muutamasta kohdasta pinta kärähti hieman liikaa. Lopuksi vielä tein nahasta kädensijan ja se oli valmis. Valmiin bucklerin halkaisija on 32 cm, reunustus, kädensija ja messinkilaatta on kaikki kiinnitetty niittaamalla.

02. Buckler koko komeudessaan.

03. Lähikuva tekstistä.

04. Todella kauan tehty kädensija. 

05.  Buckler sivusta, jotta kupuran syvyys kävisi paremmin ilmi.
Jos mietitte mitä kirjaa vasten buckler lepää, voin paljastaa,
että kyseessä on H.P. Lovecraftin Necronomicon. Iä! Iä!

maanantai 29. elokuuta 2011

Keramiikka sanoo POKS!


1. Ennen ensimmäistä polttoa, kun astiat
vielä olivat ehjiä
Kesä alkaa olla lopuillaan ja vähän kaikkea on tullut kokeiltua. Tärkeimpänä niistä on ollut keramiikan valmistuksen nikseihin tutustuminen. Makkaratekniikalla tuli tehtyä kymmenkunta astiaa ja potkudreijaakin kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä (pitänee hankkia orja potkimaan vauhtipyörää, että voi itse keskittyä astian muotoiluun). Viime viikolla kaikki sitten kulminoitui keramiikan polttoon maakuopassa. Ensimmäinen poltto meni täydellisesti reisille, kun parinkymmenen minuutin polton jälkeen nuotiosta alkoi kuulumaan poksahtelua. Lähempi tarkastelu paljasti, että kaikki astiat olivat menneet täysin palasiksi. Tämän johdosta päätin keskeyttää polton siihen ja oikeasti lukea mitä poltto-ohjeissa sanottiin.

2. Sirpaleet tietävät onnea.
Toinen polttoyritys tapahtui seuraavana päivänä. Laitoin kaksi saviastiaa maakuoppaan ja peitin ne kokonaan sahanpurulla. Tämän jälkeen pinosin puista nuotion sahanpurun päälle. Nuotio sytytettiin yläpuolelta ja tulen levitessä alaspäin myös lämpö siirtyi astioihin  edellistä polttoa hitaammin. Nuotion poltto jatkui kolme tuntia jonka jälkeen sen annettiin sammua itsekseen. Hiillos pysyi lämpimänä aina seuraavaan päivään saakka ja onnistuin polttamaan näppini pariin otteeseen kaivaessani saviastioita. Tulos oli parempi kuin edellisellä kerralla, sillä kumpikaan astia ei ollut räjähtänyt. Toisessa astiassa oli kuitenkin runsaasti halkeamia. Yksikään halkeama ei kuitenkaan kulkenut saumojen kohdalla ja suurimmat niistä kiersivät pohjan ympäri. Hajoitettuani astian vasaralla pohja paljastui seinämiä paljon ohuemmaksi, joten se voinee olla syy halkeamiin.

Molempien saviastioiden pinta oli lähes kokonaan musta ja se johtui sahanpurun käytöstä. Purua oli nimittäin paksu kerros ja se eristi astiat tehokkaasti hapesta. Esihistoriallisessa keramiikassa on nähtävissä samanlaisia mustia jälkiä, mutta silloinen polttotekniikka poikkesi käyttämästäni hieman. Silloinen poltto on tapahtunut todennäköisesti maan pinnalla olevassa nuotiossa, jolloin osa astian pinnasta hapettuu ja osa pelkistyy. Tällöin valmiin astian pinnassa on sekä punertavanruskeita, että mustia kohtia. Ajatuksenani on jatkaa eri polttotekniikoiden kokeilua vielä tämän syksyn aikana ja kenties jatkaa sitä ensi vuonna. 

3. Ehjänä säilynyt astia. Morbyn keramiikkaa.
4. Kivat värisävyt, mutta valitettavasti rikki.
Morbyn keramiikkaa.
Tekemäni saviastiat ovat pääasiassa pronssi- ja varhaisrautakautista Morbyn keramiikkaa, sekä kivikauden loppupuolen Kiukaisten keramiikkaa. Morbyn keramiikan naarmutettu pinta ja kissan tassua muistuttavat koristepainanteet on tehty männyn kävyllä. 

Lisää tietoa Suomen esihistoriallisesta keramiikasta löytyy täältä:

maanantai 16. toukokuuta 2011

Patinointia kananmunalla

01. Kokonaan patinoitu solki
Jos olisin hauska mies voisin tässä yrittää kertoa jonkinlaisia kaksimielisiä vitsejä munista, mutta koska en ole, niin on parempi jättää sellaiset jutut niille, jotka kuvittelevat olevansa hauskoja. Edellisessä kirjoituksessani käsittelin keskiaikaista kehäsolkea, jonka yläreunassa on Ave Maria -teksti. Valmiissa esineessä se ei erottunut riittävän hyvin, joten päätin patinoida sen paremmin näkyviin perinteisellä menetelmällä. Menetelmä on hyvin yksinkertainen, sillä se vaatii ainoastaan kovaksi keitetyn kananmunan ja ilmatiiviin astian, johon halkaistu tai muussattu muna ja patinoitava esine laitetaan. Kananmunassa vaikuttavana aineena on keltuaisessa oleva rikki, joka alkaa hiljalleen hapettamaan korun pintaa. Menetelmänä se on huomattavasti hitaampi kuin rikkimaksalla tehtävä patinointi, mutta tässä työssä minulla ei ollut mikään kiire. Laitoin soljen purkkiin illalla ja aamulla se oli valmis. Esineen pinnassa näkyvä patinointi on epätasaisesti levittynyt ja se johtuu huonosta alkupuhdistuksesta. Sormenpäiden rasva muodosti esineen pinnalle kalvon joka esti kunnollisen hapettumisen. Koska halusin patinoinnin olevan ainoastaan kirjainten taustana, hinkkasin lopuksi esineen läpikotaisin teräsvillalla. Lopuksi vielä kiillotin soljen. Valitettavasti valokuvissa patinoidun ja kiillotetun pinnan välinen kontrasti ei erotu yhtä selvästi kuin luonnossa nähtynä.

02. Osittain hinkattua tekstiä. 

03. Patinointia on jäljellä enää taustalla

04. Valmis ja kiillotettu solki


sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Keskiaikainen kehäsolki

Kehäsoljet olivat yleisin solkityyppi keskiajalla. Ne tulivat käyttöön Suomessa ristiretkiajan päätyttyä ja pysyivät suosiossa läpi keskiajan. 1500-luvulta lähtien kehäsoljet alkoivat harvinaistumaan, mutta niiden käyttö jatkui esimerkiksi Karjalassa vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen saakka. Tekemäni kehäsoljen esikuvana on Turusta, Aurajoen länsirannalta löytynyt kappale. Se löytyi Tuomiokirkkosillan rakennustöiden yhteydessä vuonna 1897. Vastaavia Ave Maria -tekstillä varustettuja solkia tunnetaan Turusta yhteensä kolme kappaletta (joista yksi on kadonnut) ja ne ovat hyvin yleisiä Pohjoismaissa ja Saksassa. Ajoituksensa puolesta ne kuuluvat 1300-luvulle. 

Tekemäni kehäsoljen halkaisija on 47mm ja se on valmistettu valamalla pronssista.

Lähteet:
Immonen, Visa 2010. Golden Moments - Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. I Text
Immonen, Visa 2010. Golden Moments - Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. II Catalogue

tiistai 3. toukokuuta 2011

Uusi lippu turkulaisille arkeologeille

Hieman yli vuosi sitten vapun yhteydessä todettiin, että arkeologian ainejärjestö Vare ry:n lippu on aivan liian pieni ja vaatimaton verrattuna muiden ainejärjestöjen vastaaviin. Silloin päätettiin, että seuraavana vappuna meillä olisi Turun yliopiston suurin ja kaunein lippu. Työ eteni melko hitaasti, vaikka allekirjoittanut raapustikin johonkin paperin kulmaukseen alustavia suunnitelmia lipusta. Hyvin varhaisessa vaiheessa päätettiin, että se olisi poikkipuusta riippuva gonfalone-tyyppinen lippu, johon kuuluu alareunaa koristavat kielekkeet. Ideana tässä oli se, että Taidemuseonmäellä rivissä olevat tavanomaiset liput eivät juurikaan erotu toisistaan, mutta poikkipuusta roikkuva lippu osoittaa aina yleisöä kohti.

Materiaaliensa puolesta suosittiin lähes yksinomaan luonnonmateriaaleja eikä mitään polyesteriä, kuten moderneissa lipuissa. Pohjakankaana käytettiin pellavaa ja ainejärjestön hevosenkenkälogo on puolestaan ohutta villahuopaa. Kankaan lisäksi projektiin kuului lipputangon teko männystä. Poikkipuun liitoksessa käytetty ruuvi saatiin näppärästi piilotettua peuran raakanahasta tehdyllä nyörillä. Lippu on ommeltu täysin käsin allekirjoittaneen toimesta ja aikaa siihen ei mennyt paria viikkoa kauempaa. Valmiiksi lippu tuli viikkoa ennen vappua ja kokoa sillä on noin 150 X 90 cm. Kokonsa puolesta se ei kuitenkaan ollut kulkueen suurin lippu, mutta se oli varmastikin ainoa käsin tehty lippu koko kulkueessa ja luonnollisesti myös kaunein. Lisäksi on vielä sanottava, että gonfalone-ratkaisu osoittautui oikeaksi sillä meidän lippumme näkyi parhaiten mäeltä alaspäin. 

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Kevät koittaa arkeologille

Kevään opiskelukiireet ovat vähitellen helpottamassa ja opiskelijat valmistautuvat siirtymään kesälaitumille. Arkeologien kohdalla se tarkoittaa kenttätyökauden alkamista ja monien kohdalla onkin ollut nähtävissä selkeitä kenttäkuumeen merkkejä. Monista muista humanistisista aloista poiketen arkeologian opiskelijat pääsevät melko hyvin työllistymään omalle alalleen, vaikka se usein merkitseekin töiden perässä muuttamista paikasta toiseen läpi koko kesän. Kaivauksien ja inventointien puolesta tämä vuosi näyttääkin todella hyvältä verrattuna muutamaan aikaisempaan. Arkeologien työllistyminen onkin hyvin tarkkaan sidoksissa rakennusalalla tapahtuviin muutoksiin ja laman vähentäessä rakentamista, myös kaivausten tarve vähenee. Tämän vuoden tilannetta on myös parantanut Metsähallituksen aloittama valtion mailla sijaitsevien muinaisjäännöskohteiden inventointi, joka tulee työllistämään monia arkeologeja ja arkeologian opiskelijoita usean vuoden ajan.

Omien opiskelujeni lomassa olen tällä viikolla ehtinyt viettää muutaman päivän laatuaikaa arkistossa selaamassa vanhoja kaivausraportteja ja graduja. Työ on ollut melko tylsää, mutta se muodostaa arkeologisen tutkimuksen kulmakiven. Tämä on melko kaukana Indiana Jonesin luomista mielikuvista, mutta kyllä arkeologit joskus joutuvat vaarallisiinkin tilanteisiin kentällä. Yleisimmän uhan muodostavat vihaiset maanomistajat haulikkojen kanssa natsien sijaan. Tylsyydestä huolimatta huomaan ilahtuvani joka kerta kun käteeni osuu raportti, josta paljastuu uusia tietoja omasta aihepiiristäni. Toistaiseksi minulle on riittänyt oma arkistomme Turussa, mutta ensi syksynä pitäisi matkustaa pääkallonpaikalle Helsinkiin, Museoviraston arkistoihin. 

Tämä viikko toi mukanaan myös Varsinais-Suomessa vuonna 2010 tehtyjen kenttätöiden esittelytilaisuuden Vanhalla Raatihuoneella. Aiheina oli Kaarinan Ristimäen kaivaukset, joilla itsekin olin mukana kaivajana. Siitä reissusta voi sanoa vain sen, että siellä satoi lähes päivittäin. No löytyihän sieltä myöhäisrautakautinen kalmisto, kivikauden loppupuolen keramiikkaa, palanutta savea roppakaupalla ja muutama kivetty paalunsija (kenties jostain asumuksesta). Esittelyissä oli mukana myös toinen kalmistokohde Halikon Kirkkomäeltä. Muita esitelmiä olivat Kuusiston linnaan liittyneet rakennusarkeologiset tutkimukset, Seilin saaren arkeologiaa, Pinellan kaivaukset, kulttuurimaiseman ja muinaisjäännösten hoito, hyönteisinventointi perinnemaisemilla ja lopuksi Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet esitteli Museoviraston organisaatiossa tapahtuneita muutoksia. Yleisöä oli mukavasti salin täydeltä, vaikka suurin osa väestä olikin arkeologeja tai amatööriarkeologeja. Olisihan se kiva jos tällaiset tilaisuudet vetäisivät tavallisiakin ihmisiä puoleensa, mutta se ehkä vaatisi paljon populistisemmat aiheet.

****

Lopuksi pitää vielä ilmoittaa suru-uutinen: Arkeologi Lewis R. Binford menehtyi 11.04.2011. Binford oli merkittävässä asemassa 1960-luvulla syntyneessä positivismia ja luonnontieteellisiä tutkimusmenetelmiä korostaneessa uudessa arkeologiassa. Hänen uransa keskittyi pääasiassa etnoarkeologisiin tutkimuksiin, joissa pyrittiin löytämään yhteneväisyyksiä nykyisten luonnonkansojen ja menneisyyden kulttuurien välillä. Binfordia voidaan hyvällä syyllä kutsua tieteellisen arkeologian merkittävimmäksi henkilöksi ja jonka poismeno on arkeologiselle yhteisölle valtava menetys.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Rahat kaulalle ja bileisiin


Vaikka olen pääasiassa tehnyt koruja pronssista ja muista kupariseoksista, niin välillä on mukava tehdä töitä myös muilla metalleilla. Tämän korun ideana oli modernisoida vanha viikinkiaikainen tapa käyttää rahoja koruina ketjulaitteissa. Suuri osa löydetyistä rahoista on arabialaisia, mutta minä halusin jotain vanhempaa (ja roomalaisempaa). Niinpä tilasin eBaystä muutamia alkuperäisistä rahoista tehtyjä sinkkikopioita ja tein niistä kumimuotit. Näiden avulla sain tehtyä suuret määrät vahamalleja pienellä vaivalla. Alkuperäiset kappaleet oli tehty lyömällä, mutta itse tein ne valamalla, sillä se on minulle paljon tutumpi menetelmä. Hopean suhteen minulla on ollut hieman epäonnea valuissa ja tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Kaadettuani sulan hopean muottiin, sen pohja hajosi osittain. Onneksi valtaosa hopeasta oli jo ehtinyt jähmettyä ja vain muutama alimpana ollut raha epäonnistui. Rahat, eli tässä tapauksessa denariukset tai denaarit, ovat peräisin tasavallan ajan loppupuolelta. Niiden ja ketjun materiaalina on sterling-hopea (92,5%). Putkihelmet ovat puolestaan hematiittia. Ketjun kiinnityslaite on perinteisempää mallia, jossa hopealanka on taivutettu S:n malliseksi. Tässä on se etu, ettei siinä ole liikkuvia osia ja langassa oleva jännitys pitää huolen, ettei ketju pääse aukeamaan.

2. Rahat on aseteltu niin, että kasvopuoli (kruuna eli caput) on etupuolella.



sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Työn alla 1

Tämänkertainen työ on oksasoljen vahamalli, joka olisi tarkoitus valaa pronssista syksyllä. Malli on tehty pääasiassa koruvahasta veistämällä ja hiomalla. Siinä näkyvät nuppikoristeet on tehty mehiläisvahasta kuten myös soljen alla oleva neulakota. Mallin pituus on 70mm, leveys 38mm ja paksuus n. 2mm. Tarkoituksena oli tehdä mallikappaleesta mahdollisimman ohut, jotta se vastaisi alkuperäisiä. Yleensäkin myynnissä olevat modernit solkien rekonstruktiot ovat aivan liian paksuja alkuperäisiin verrattuna ja halusin tuoda omaan esineeseeni ripauksen lisää autenttisuutta. Se teki työstä hieman haastavamman sillä vahamallissa näkyvät tummemmat kohdat johtuvat tekemistäni korjauksista. Käyttämäni vaha oli todella haurasta ja malli katkesikin useaan otteeseen.


Oksasoljet on yleisesti jaettu kolmeen pääryhmään: liivinmaalaistyyppiset, memeliläistyyppiset ja nuppikoristeiset oksasoljet. Oma kappaleeni edustaa nuppikoristeista oksasolkea, mutta tarkoituksenani on tehdä myös kahdesta muusta päätyypistä rekonstruktiot. Oksasolkien käyttö rajautuu pääasiassa nuoremmalle roomalaiselle rautakaudelle (n. 200-400 jaa.) ja niiden esikuvat levisivät Suomeen Balttian alueelta.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Kotina norsunluutorni

Se, että minä sanon arkeologisen tutkimuksen ja muinaisjäännösten suojelun olevan olennainen osa sivistysvaltioiden periaatteita, ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. Minähän olen täydellisen puolueellinen ja edustan ammattikuntaa jonka koko on melkein mihin tahansa verrattuna mitättömän pieni. Suurimmalle osalle kansasta tietämys menneisyydestä rajoittuu itsenäistymisen ja talvisodan väliselle ajanjaksolle, joten keskiaika tai esihistoria ovat heille todennäköisesti  täysin hämäriä käsitteitä. Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi heitä kohtaan, vaan yleiseksi huomioksi arkeologian tilasta. Arkeologit kokevat, että heidän tehtävänsä on toimia Suomen historian vaalijoina ja jotka vievät tiedon valoa kansalle. Näin ei kuitenkaan tapahdu ja esimerkiksi esihistorian opetus peruskouluissa on monissa paikoissa lähes olematonta. Tähän kohtaan pitäisi arkeologien iskeä ja tarjota heillä olevaa ainutlaatuista tietoa menneisyydestä yleiseen käyttöön. Näin käy kuitenkin hyvin harvoin ja yleensä arkeologit tyytyvät välittämään tietojaan vain toisille arkeologeille. Joillekin tutkijoille jopa tämä voi olla täysin ylivoimaista. Varsinkin Suomessa on ollut tapana istua vuosikymmeniä tutkimusaineistojen päällä ja vahtia niitä mustasukkaisesti, jotta kukaan muu ei niitä pääsisi käyttämään. Julkaisu tapahtuu joskus vuosikymmenien päästä tai ei koskaan, sillä tiedetään liiankin monta tapausta jossa tieto on viety mukana hautaan. Tällöin kaikki se tutkimus, mitä veronmaksajien rahoilla on tehty, valuu hukkaan. Tuhansia vuosia maan povessa odottaneet löydöt ovat muuttuneet tutkimuksen kannalta merkityksettömiksi, kun kaikki tarkempi tieto niistä on iäksi hävinnyt.

Arkeologiaa, kuten akateemista maailmaa yleensäkin, vaivaa tietynlainen vieraantuneisuus yliopistojen ulkopuolisesta maailmasta. Tämä maailma on lopullisesti muuttunut siitä, mitä se oli ennen 90-luvun lamaa. Tällöin elettiin arkeologiassa yltäkylläisyyden päiviä ja tähän totuttiin. Tyydyimme lepäämään laakereillamme, emmekä nähneet tarpeelliseksi kyseenalaistaa omaa toimintaamme. Laman jälkeen alkoi kuitenkin alamäki jota pitkin kuljimme hitaasti, mutta varmasti. Sitä ei nähty tai edes haluttu nähdä. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olemme ajautuneet jyrkänteen reunalle ja ihmettelemme kuinka näin on päässyt käymään. Moni arkeologi on menettänyt täydellisesti uskonsa tulevaisuuteen ja he tyytyvät vain voivottelemaan ja ripottelemaan tuhkaa hiuksiinsa. Valittelulla ei kuitenkaan ole koskaan saavutettu mitään hyödyllistä ja jos emme osaa tarttua toimeen, niin arkeologia voi kohta päätyä historiankirjojen lehdille tieteenalana joka kuoli sukupuuttoon. Me emme voi pysäyttää kehityksen kulkua, mutta jos tartumme itse ohjaksiin, niin voimme ainakin yrittää vaikuttaa kulkumme suuntaan. Valmiita ratkaisuja ei ole kenelläkään, mutta varmuudella voin sanoa, että laskeutuminen norsunluutornista pysyvästi muiden ihmisten pariin olisi hyvä aloitus.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Königsbergin vaakuna

Tämä projekti lähti liikkeelle oikeastaan tylsyydestä. Yhtenä kesänä minulla oli vain yksinkertaisesti hyvin paljon vapaa-aikaa ja todella vähän rahaa. Halusin kuitenkin kehittää itselleni jotain tekemistä, joten aloin käymään läpi tavaroitani. Lopulta käteeni osui muutama muovipussi, joissa oli kankaita vanhoista projekteistani. Niitä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta mitään muinaisvaatteita olisi voinut ommella, joten päädyin lipun valmistamiseen. Katsoessani kankaiden väriskaalaa, joka oli pääasiassa punaista ja valkoista, mieleeni muistui vanhat Hansaliiton kaupunkien vaakunat. Jostain syystä henkilökohtainen mielenkiintoni on jo pitkään kiinnittynyt Königsbergiin (nyk. Kaliningrad) ja sen vaiheisiin, joten se oli luonnollinen valinta. Itse ompelutyö sujui musiikkia kuunnellessa joutuisasti. Valitettavasti kunnianhimo kasvoi työtä tehdessä ja päätin, että kruunun ja ristin lisäksi myös molemmat paneelit pitäisi koristella punaisella ja valkoisella langalla (tälle on varmasti olemassa oikea termi, mutta koulutukseni pääpaino oli metallitöissä, joten tästä on turha nostaa äläkkää). Tämän ansiosta muutaman viikon ompelutyöstä tuli parin vuoden mittainen projekti. Ryhdistäytymällä se olisi varmasti valmistunut nopeammin, mutta opiskeluelämä ja muut työt painoivat päälle ja lippu jäi hieman taka-alalle. Lopulta sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lipun viimeisteltyä. Mielenkiintoisena seikkana voin kertoa sen, että metallipuolen miehenä käytin erilaisiin mittauksiin myös työntömittaa. 

Materiaali: Villakangas

torstai 24. maaliskuuta 2011

Spiraalisormukset ja keskikilvelliset spiraalisormukset

Kivikosken mukaan spiraalisormukset muodostavat Suomessa suurimman ryhmän ja niiden käyttöaika on roomalaiselta rautakaudelta (0-400 jaa.) noin 1000-luvulle. Luistarista löytyneet spiraalisormukset voidaan jakaa neljään päätyyppiin, mutta myös muita tyyppejä tunnetaan. Ensimmäisessä (1) mallissa langan profiili on ollut pyöreä. Toisessa (2) poikkileikkaus on puolipyöreä ja kolmannessa (3) kolmiomainen. Neljäs (4) spiraalisormustyyppi poikkeaa muista siten, että siihen käytetty aihio on ollut leveämpi kuin aiemmissa ja sen keskellä on kulkenut harjanne. 3- ja 4-tyypin sormuksissa on voinut myös olla koristekuviointia. Spiraalisormuksissa olevien kierteiden määrä on vaihdellut muutamasta kierteestä kahdeksaan ja materiaalin puolesta ne ovat olleet pronssista tai kuparilejeeringistä valmistettuja.

Keskikilvelliset spiraalisormukset ovat Suomessa hyvin yleinen sormustyyppi. Niiden käyttö alkaa kansainvaellusajalta (400-l.) ja päättyy 1000-luvulla. Nimensä mukaisesti keskikilvellisen spiraalisormuksen keskiosassa on leveä kilpiosa, joka kapenee päitä kohti ja muodostaa muutaman spiraalin kilven ylä- ja alapuolelle. Sormustyyppi on Luistarin löydöissä jaettu kahteen päätyyppiin ja useampaan alatyyppiin. Ensimmäinen päätyyppiin (1) kuuluu kapea ja pitkä keskikilpi ja sen alaluokat ovat seuraavat: (1a) keskiharjallinen kilpi, joka on koristeltu kaivertamalla. (1b) Litteä ja koristelematon keskikilpi. (1c) Litteä ja koristeltu kilpi. Toiseen päätyyppiin (2) kuuluu keskikilpi joka levenee keskustaa kohti. Sillä on kaksi alatyyppiä: (2a) litteä, reunoiltaan kupera keskikilpi, joka on koristeltu joko kaivertamalla tai punsselilla lyödyin kuvioin. (2b) Tämän tyypin sormukset on valmistettu hopeasta ja niiden koristelu on tehty punsselilla lyödyin kuvioin. Materiaaleina kaikissa muissa sormustyypeissä, paitsi 2b on ollut pronssi tai kuparilejeerinki. Sormuksista tekee erikoisen se, että niiden koko voi olla hyvinkin suuri, jolloin sormien taivuttaminen sellaista käyttäessä on ollut mahdotonta.

Spiraalisormuksen rekonstruktio on tehty pronssilangasta ja se on tyyppiä numero 3. Sen kolmion muotoinen profiili saatiin aikaiseksi vetämällä pyöreää lankaa vetoraudan läpi. Kyseisessä vetoraudassa reikien muoto oli luonnollisesti kolmiomainen. Keskikilvellisen spiraalisormuksen rekonstruktio on tyyppiä 2c ja se on valmistettu seostamattomasta messingistä (CuZn10). Yhteen sormukseen kuluu materiaalia yllättävän paljon ja yksittäisen sormusaiaihion pituus on ollut yli 30 cm. Yllätyksenä tuli myös keskikilvellisten sormusten kohdalla niiden muokkaamisen haastavuus. Tavallisista juotetuista sormuksista poiketen avonaiset sormukset tulee työstää riittävän koviksi, jotta ne käytössä säilyttäisivät muotonsa. Tämä johtaa siihen, että sormuksen saaminen pyöreäksi sormuspinnaa ja nailonvasaraa käyttäen on paljon hitaampaa kuin muiden sormusmallien kohdalla.

Lähteet:
Kivikoski, Ella 1947. Suomen Rautakauden Kuvasto I
Kivikoski, Ella 1951. Suomen Rautakauden Kuvasto II
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1982. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:2 Luistari II The Artefacts

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kaksoisspiraalipäinen sormus

Kyseinen sormustyyppi on peräisin Itä-Balttiasta. Suomesta niitä on löytynyt suhteellisen vähän muihin sormusmalleihin verrattuna. Ella Kivikosken mukaan kaksoisspiraalipäisiä sormuksia on käytetty sekä roomalaisella rautakaudella, että viikinkiajalla, mutta niiden väliseltä ajanjaksolta sormustyyppiä ei tunneta. Tämän vuoksi sormustyypin yhtäjaksoinen käyttö on epätodennäköistä. Virossa ne ovat olleet käytössä vielä 1100-luvulla, mutta Suomesta tällaiset löydöt puuttuvat.

Euran Luistarin kaivauksissa löydettiin yhteensä kolmen sormuksen katkelmat ja yksi kokonainen. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin mukaan nämä löydöt tulivat yksinomaan miesten hautojen läheisyydestä, mutta Euran Yli-Nuoranteen kaivauksen yhteydessä löydettiin samanlainen sormus naisen haudasta. Kaksoisspiraalipäiset sormukset ovat voineet olla joko koristeltuja tai koristelemattomia. Koristelu on ollut yksinkertaista viivakoristelua ja spiraalin ulkosyrjässä on kulkenut pieniä uria.

Tekemäni rekonstruktiot perustuvat koristelemattomiin malleihin. Materiaalina on käytetty tinapronssia (CuSn6).

Lähteet:
Kivikoski, Ella 1947. Suomen Rautakauden Kuvasto I
Kivikoski, Ella 1951. Suomen Rautakauden Kuvasto II
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1982. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:2 Luistari II The Artefacts

Katsaus historiaan, eli miksi mikään ei muutu

Katsellessani työpöytääni sivusilmällä olen todennut, että joissakin asioissa en vain osaa kehittyä paremmaksi. Pöytä on yksinkertaisesti niin täynnä romua, että sillä ei voi tehdä töitä (loistava tekosyy sinänsä). Ongelma olisi huomattavasti pienempi jos tavarat olisivat edes jonkinlaisessa järjestyksessä, mutta valitettavasti mattoveitset ja morapuukot pyörivät iloisesti puolivalmiiden vahamallien joukossa. Aikoinaan Mynämäellä (tuttavallisemmin Mynis) opiskellessani huomasin huolestuttavan piirteen, jonka jokainen pikkudiktaattori omaa: pitää saada lisää elintilaa. Minun kohdallani tilaa tarvittiin valtavien tavaravuorien levittämiseen. Onneksi nykyään olen saanut rajattua pahimman säläkasan työpöydälle ja sen välittömään läheisyyteen, mutta ei pidä kuvitella sen johtuvan jostain kehityksestä. Tilaa on vain yksinkertaisesti niin paljon vähemmän kuin Mynämäellä.

Toki siivoaminen itsessään ei ole mikään kauhistus minulle ja välillä tulee innostuttua liikaakin. Tavaraa tulee sijoitettua niin hyvään talteen, ettei sitä sen koommin tulla näkemään (kuten esimerkkitapauksena toimiva rannekelloni, joka on ollut varmassa tallessa viimeiset pari vuotta). Pientä valoa voi kuitenkin näkyä tunnelin päässä, sillä sain kuukausi sitten viimeinkin hävitettyä kaiken maailman rätinkappaleet, joista piti viimeisten kuuden vuoden aikana tehdä pieniä pussukoita ja muuta tarpeellista. Todellisuudessa ne olivat koko tuon ajan koiden ruokana. Lohtua tarjoaa myös se seikka, että en ole ongelmani kanssa yksin, sillä käsityöläisillä on taipumuksena hamstrata kaiken maailman tilpehööriä nurkkiinsa vuosien varrella.