maanantai 3. lokakuuta 2011

Keskiaikainen buckler

01. Manuskripti I.33 ja herrasmiehet, jotka selvittelevät välejään
oikeaoppisesti.
Kuvalähde: http://en.wikipedia.org/wiki/File:MS_I33_32r.jpg
Bucklerin sanakirjan mukainen käännös on käsikilpi. Googlen haussa ei kuitenkaan löydy yhtään käsikilpeä ja hakukoneen vaihtoehto sille on konekilpi (tosin nyt kun käsikilpi on mainittu, niin kohta tämä teksti löytynee hakulistan kärjestä). Tämän vuoksi pitäydyn englanninkielisessä termissä buckler (alkuperäinen termi on ranskan kielen bouclier). Buckler on pienikokoinen kilpi, joka oli käytössä 1100-luvulta 1600-luvulle. Pienen kokonsa vuoksi sitä käytettiin pääasiassa kaksintaisteluissa yhdistelmänä miekka ja buckler. Isommille taistelukentille sillä ei juurikaan ollut asiaa, sillä nuolilta se suojaa perin huonosti (koolla on väliä). Sen tarkoitus ei ollut ainoastaan suojata kantajaansa iskuilla, vaan sillä pystyi peittämään miekkakäden otteen vastustajalta, sitomaan vastustajan aseen ja kyllähän sen saaminen päin näköä sattui varmasti ihan mukavasti. Bucklereiden käyttöä on kuvattu monessa eri lähteessä, joista parhain on varmaankin I.33, josta yläpuolella oleva kuvakin on peräisin. 

Oma bucklerini on esimerkki siitä, miten asiat vain voivat jäädä roikkumaan vuosien ajaksi. Tein sen aikoinaan Mynämäellä opiskellessani ja se oli lähes täysin valmis. Ainoastaan nahkainen kädensija oli jäänyt ompelematta. Tämä tila jatkui monta vuotta ja aina välillä sitä katsoessani mietin, ettei ompelu-urakka kestäisi varmaan varttia kauemmin. Jostain syystä en kuitenkaan saanut itsestäni irti sitä viittätoista minuuttia ja buckler pysyi puolivalmiina. Viimeinkin tällä viikolla päätin saattaa työn loppuun, istuin alas ja otin neulat kauniiseen käteen ja sain kuin sainkin sen valmiiksi (täytynee piirtää iso musta rasti seinään). Bucklerin valmistus silloin vuonna X oli melko yksinkertainen prosessi. Leikkasin parimillisestä pellistä pyöreän aihion, jonka taoin aluksi matalan kulhon muotoon. Tämän jälkeen aloitin kupuran nostamisen takomalla sitä kuperalta puolelta. Ulkopinnan puolelta tapahtuvan takomisen tarkoituksena on supistaa levyn kokoa, jolloin se myöskin paksuuntuu hieman. Tämä eroaa sisäpuolelta tapahtuvasta muokkauksesta siinä, että tällöin metalli venyy ja ohenee. Juuri kupuraosan huipulla pitäisi siis olla yhtä paksulti materiaalia kuin reunalla, jotta taistelussa kupura ei mene kasaan ja murskaa myöskin rystysiä. Kun kupuraosa oli riittävän syvä ja muodoltaan pyöreä, niin seuraava vaihe oli pinnan vasarointi sileäksi. Bucklereiden reuna on yleensä rullattu tai taitettu, jolloin reunaan saadaan lisää vahvuutta ja se kestää paremmin iskut. Päädyin kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun ja tein kilpeen messinkisen reunustuksen. Kilpi kaipasi vielä jotain ylimääräistä, joten tein siihen vielä messinkilaatan, jossa lukee DEO VINDICE. Ennen messinkiosien kiinnitystä poltin bucklerin pintaan tervalla mustan värin. Poltto ei onnistunut täydellisesti ja muutamasta kohdasta pinta kärähti hieman liikaa. Lopuksi vielä tein nahasta kädensijan ja se oli valmis. Valmiin bucklerin halkaisija on 32 cm, reunustus, kädensija ja messinkilaatta on kaikki kiinnitetty niittaamalla.

02. Buckler koko komeudessaan.

03. Lähikuva tekstistä.

04. Todella kauan tehty kädensija. 

05.  Buckler sivusta, jotta kupuran syvyys kävisi paremmin ilmi.
Jos mietitte mitä kirjaa vasten buckler lepää, voin paljastaa,
että kyseessä on H.P. Lovecraftin Necronomicon. Iä! Iä!

maanantai 29. elokuuta 2011

Keramiikka sanoo POKS!


1. Ennen ensimmäistä polttoa, kun astiat
vielä olivat ehjiä
Kesä alkaa olla lopuillaan ja vähän kaikkea on tullut kokeiltua. Tärkeimpänä niistä on ollut keramiikan valmistuksen nikseihin tutustuminen. Makkaratekniikalla tuli tehtyä kymmenkunta astiaa ja potkudreijaakin kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä (pitänee hankkia orja potkimaan vauhtipyörää, että voi itse keskittyä astian muotoiluun). Viime viikolla kaikki sitten kulminoitui keramiikan polttoon maakuopassa. Ensimmäinen poltto meni täydellisesti reisille, kun parinkymmenen minuutin polton jälkeen nuotiosta alkoi kuulumaan poksahtelua. Lähempi tarkastelu paljasti, että kaikki astiat olivat menneet täysin palasiksi. Tämän johdosta päätin keskeyttää polton siihen ja oikeasti lukea mitä poltto-ohjeissa sanottiin.

2. Sirpaleet tietävät onnea.
Toinen polttoyritys tapahtui seuraavana päivänä. Laitoin kaksi saviastiaa maakuoppaan ja peitin ne kokonaan sahanpurulla. Tämän jälkeen pinosin puista nuotion sahanpurun päälle. Nuotio sytytettiin yläpuolelta ja tulen levitessä alaspäin myös lämpö siirtyi astioihin  edellistä polttoa hitaammin. Nuotion poltto jatkui kolme tuntia jonka jälkeen sen annettiin sammua itsekseen. Hiillos pysyi lämpimänä aina seuraavaan päivään saakka ja onnistuin polttamaan näppini pariin otteeseen kaivaessani saviastioita. Tulos oli parempi kuin edellisellä kerralla, sillä kumpikaan astia ei ollut räjähtänyt. Toisessa astiassa oli kuitenkin runsaasti halkeamia. Yksikään halkeama ei kuitenkaan kulkenut saumojen kohdalla ja suurimmat niistä kiersivät pohjan ympäri. Hajoitettuani astian vasaralla pohja paljastui seinämiä paljon ohuemmaksi, joten se voinee olla syy halkeamiin.

Molempien saviastioiden pinta oli lähes kokonaan musta ja se johtui sahanpurun käytöstä. Purua oli nimittäin paksu kerros ja se eristi astiat tehokkaasti hapesta. Esihistoriallisessa keramiikassa on nähtävissä samanlaisia mustia jälkiä, mutta silloinen polttotekniikka poikkesi käyttämästäni hieman. Silloinen poltto on tapahtunut todennäköisesti maan pinnalla olevassa nuotiossa, jolloin osa astian pinnasta hapettuu ja osa pelkistyy. Tällöin valmiin astian pinnassa on sekä punertavanruskeita, että mustia kohtia. Ajatuksenani on jatkaa eri polttotekniikoiden kokeilua vielä tämän syksyn aikana ja kenties jatkaa sitä ensi vuonna. 

3. Ehjänä säilynyt astia. Morbyn keramiikkaa.
4. Kivat värisävyt, mutta valitettavasti rikki.
Morbyn keramiikkaa.
Tekemäni saviastiat ovat pääasiassa pronssi- ja varhaisrautakautista Morbyn keramiikkaa, sekä kivikauden loppupuolen Kiukaisten keramiikkaa. Morbyn keramiikan naarmutettu pinta ja kissan tassua muistuttavat koristepainanteet on tehty männyn kävyllä. 

Lisää tietoa Suomen esihistoriallisesta keramiikasta löytyy täältä:

maanantai 16. toukokuuta 2011

Patinointia kananmunalla

01. Kokonaan patinoitu solki
Jos olisin hauska mies voisin tässä yrittää kertoa jonkinlaisia kaksimielisiä vitsejä munista, mutta koska en ole, niin on parempi jättää sellaiset jutut niille, jotka kuvittelevat olevansa hauskoja. Edellisessä kirjoituksessani käsittelin keskiaikaista kehäsolkea, jonka yläreunassa on Ave Maria -teksti. Valmiissa esineessä se ei erottunut riittävän hyvin, joten päätin patinoida sen paremmin näkyviin perinteisellä menetelmällä. Menetelmä on hyvin yksinkertainen, sillä se vaatii ainoastaan kovaksi keitetyn kananmunan ja ilmatiiviin astian, johon halkaistu tai muussattu muna ja patinoitava esine laitetaan. Kananmunassa vaikuttavana aineena on keltuaisessa oleva rikki, joka alkaa hiljalleen hapettamaan korun pintaa. Menetelmänä se on huomattavasti hitaampi kuin rikkimaksalla tehtävä patinointi, mutta tässä työssä minulla ei ollut mikään kiire. Laitoin soljen purkkiin illalla ja aamulla se oli valmis. Esineen pinnassa näkyvä patinointi on epätasaisesti levittynyt ja se johtuu huonosta alkupuhdistuksesta. Sormenpäiden rasva muodosti esineen pinnalle kalvon joka esti kunnollisen hapettumisen. Koska halusin patinoinnin olevan ainoastaan kirjainten taustana, hinkkasin lopuksi esineen läpikotaisin teräsvillalla. Lopuksi vielä kiillotin soljen. Valitettavasti valokuvissa patinoidun ja kiillotetun pinnan välinen kontrasti ei erotu yhtä selvästi kuin luonnossa nähtynä.

02. Osittain hinkattua tekstiä. 

03. Patinointia on jäljellä enää taustalla

04. Valmis ja kiillotettu solki


sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Keskiaikainen kehäsolki

Kehäsoljet olivat yleisin solkityyppi keskiajalla. Ne tulivat käyttöön Suomessa ristiretkiajan päätyttyä ja pysyivät suosiossa läpi keskiajan. 1500-luvulta lähtien kehäsoljet alkoivat harvinaistumaan, mutta niiden käyttö jatkui esimerkiksi Karjalassa vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen saakka. Tekemäni kehäsoljen esikuvana on Turusta, Aurajoen länsirannalta löytynyt kappale. Se löytyi Tuomiokirkkosillan rakennustöiden yhteydessä vuonna 1897. Vastaavia Ave Maria -tekstillä varustettuja solkia tunnetaan Turusta yhteensä kolme kappaletta (joista yksi on kadonnut) ja ne ovat hyvin yleisiä Pohjoismaissa ja Saksassa. Ajoituksensa puolesta ne kuuluvat 1300-luvulle. 

Tekemäni kehäsoljen halkaisija on 47mm ja se on valmistettu valamalla pronssista.

Lähteet:
Immonen, Visa 2010. Golden Moments - Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. I Text
Immonen, Visa 2010. Golden Moments - Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. II Catalogue

tiistai 3. toukokuuta 2011

Uusi lippu turkulaisille arkeologeille

Hieman yli vuosi sitten vapun yhteydessä todettiin, että arkeologian ainejärjestö Vare ry:n lippu on aivan liian pieni ja vaatimaton verrattuna muiden ainejärjestöjen vastaaviin. Silloin päätettiin, että seuraavana vappuna meillä olisi Turun yliopiston suurin ja kaunein lippu. Työ eteni melko hitaasti, vaikka allekirjoittanut raapustikin johonkin paperin kulmaukseen alustavia suunnitelmia lipusta. Hyvin varhaisessa vaiheessa päätettiin, että se olisi poikkipuusta riippuva gonfalone-tyyppinen lippu, johon kuuluu alareunaa koristavat kielekkeet. Ideana tässä oli se, että Taidemuseonmäellä rivissä olevat tavanomaiset liput eivät juurikaan erotu toisistaan, mutta poikkipuusta roikkuva lippu osoittaa aina yleisöä kohti.

Materiaaliensa puolesta suosittiin lähes yksinomaan luonnonmateriaaleja eikä mitään polyesteriä, kuten moderneissa lipuissa. Pohjakankaana käytettiin pellavaa ja ainejärjestön hevosenkenkälogo on puolestaan ohutta villahuopaa. Kankaan lisäksi projektiin kuului lipputangon teko männystä. Poikkipuun liitoksessa käytetty ruuvi saatiin näppärästi piilotettua peuran raakanahasta tehdyllä nyörillä. Lippu on ommeltu täysin käsin allekirjoittaneen toimesta ja aikaa siihen ei mennyt paria viikkoa kauempaa. Valmiiksi lippu tuli viikkoa ennen vappua ja kokoa sillä on noin 150 X 90 cm. Kokonsa puolesta se ei kuitenkaan ollut kulkueen suurin lippu, mutta se oli varmastikin ainoa käsin tehty lippu koko kulkueessa ja luonnollisesti myös kaunein. Lisäksi on vielä sanottava, että gonfalone-ratkaisu osoittautui oikeaksi sillä meidän lippumme näkyi parhaiten mäeltä alaspäin. 

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Kevät koittaa arkeologille

Kevään opiskelukiireet ovat vähitellen helpottamassa ja opiskelijat valmistautuvat siirtymään kesälaitumille. Arkeologien kohdalla se tarkoittaa kenttätyökauden alkamista ja monien kohdalla onkin ollut nähtävissä selkeitä kenttäkuumeen merkkejä. Monista muista humanistisista aloista poiketen arkeologian opiskelijat pääsevät melko hyvin työllistymään omalle alalleen, vaikka se usein merkitseekin töiden perässä muuttamista paikasta toiseen läpi koko kesän. Kaivauksien ja inventointien puolesta tämä vuosi näyttääkin todella hyvältä verrattuna muutamaan aikaisempaan. Arkeologien työllistyminen onkin hyvin tarkkaan sidoksissa rakennusalalla tapahtuviin muutoksiin ja laman vähentäessä rakentamista, myös kaivausten tarve vähenee. Tämän vuoden tilannetta on myös parantanut Metsähallituksen aloittama valtion mailla sijaitsevien muinaisjäännöskohteiden inventointi, joka tulee työllistämään monia arkeologeja ja arkeologian opiskelijoita usean vuoden ajan.

Omien opiskelujeni lomassa olen tällä viikolla ehtinyt viettää muutaman päivän laatuaikaa arkistossa selaamassa vanhoja kaivausraportteja ja graduja. Työ on ollut melko tylsää, mutta se muodostaa arkeologisen tutkimuksen kulmakiven. Tämä on melko kaukana Indiana Jonesin luomista mielikuvista, mutta kyllä arkeologit joskus joutuvat vaarallisiinkin tilanteisiin kentällä. Yleisimmän uhan muodostavat vihaiset maanomistajat haulikkojen kanssa natsien sijaan. Tylsyydestä huolimatta huomaan ilahtuvani joka kerta kun käteeni osuu raportti, josta paljastuu uusia tietoja omasta aihepiiristäni. Toistaiseksi minulle on riittänyt oma arkistomme Turussa, mutta ensi syksynä pitäisi matkustaa pääkallonpaikalle Helsinkiin, Museoviraston arkistoihin. 

Tämä viikko toi mukanaan myös Varsinais-Suomessa vuonna 2010 tehtyjen kenttätöiden esittelytilaisuuden Vanhalla Raatihuoneella. Aiheina oli Kaarinan Ristimäen kaivaukset, joilla itsekin olin mukana kaivajana. Siitä reissusta voi sanoa vain sen, että siellä satoi lähes päivittäin. No löytyihän sieltä myöhäisrautakautinen kalmisto, kivikauden loppupuolen keramiikkaa, palanutta savea roppakaupalla ja muutama kivetty paalunsija (kenties jostain asumuksesta). Esittelyissä oli mukana myös toinen kalmistokohde Halikon Kirkkomäeltä. Muita esitelmiä olivat Kuusiston linnaan liittyneet rakennusarkeologiset tutkimukset, Seilin saaren arkeologiaa, Pinellan kaivaukset, kulttuurimaiseman ja muinaisjäännösten hoito, hyönteisinventointi perinnemaisemilla ja lopuksi Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet esitteli Museoviraston organisaatiossa tapahtuneita muutoksia. Yleisöä oli mukavasti salin täydeltä, vaikka suurin osa väestä olikin arkeologeja tai amatööriarkeologeja. Olisihan se kiva jos tällaiset tilaisuudet vetäisivät tavallisiakin ihmisiä puoleensa, mutta se ehkä vaatisi paljon populistisemmat aiheet.

****

Lopuksi pitää vielä ilmoittaa suru-uutinen: Arkeologi Lewis R. Binford menehtyi 11.04.2011. Binford oli merkittävässä asemassa 1960-luvulla syntyneessä positivismia ja luonnontieteellisiä tutkimusmenetelmiä korostaneessa uudessa arkeologiassa. Hänen uransa keskittyi pääasiassa etnoarkeologisiin tutkimuksiin, joissa pyrittiin löytämään yhteneväisyyksiä nykyisten luonnonkansojen ja menneisyyden kulttuurien välillä. Binfordia voidaan hyvällä syyllä kutsua tieteellisen arkeologian merkittävimmäksi henkilöksi ja jonka poismeno on arkeologiselle yhteisölle valtava menetys.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Rahat kaulalle ja bileisiin


Vaikka olen pääasiassa tehnyt koruja pronssista ja muista kupariseoksista, niin välillä on mukava tehdä töitä myös muilla metalleilla. Tämän korun ideana oli modernisoida vanha viikinkiaikainen tapa käyttää rahoja koruina ketjulaitteissa. Suuri osa löydetyistä rahoista on arabialaisia, mutta minä halusin jotain vanhempaa (ja roomalaisempaa). Niinpä tilasin eBaystä muutamia alkuperäisistä rahoista tehtyjä sinkkikopioita ja tein niistä kumimuotit. Näiden avulla sain tehtyä suuret määrät vahamalleja pienellä vaivalla. Alkuperäiset kappaleet oli tehty lyömällä, mutta itse tein ne valamalla, sillä se on minulle paljon tutumpi menetelmä. Hopean suhteen minulla on ollut hieman epäonnea valuissa ja tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Kaadettuani sulan hopean muottiin, sen pohja hajosi osittain. Onneksi valtaosa hopeasta oli jo ehtinyt jähmettyä ja vain muutama alimpana ollut raha epäonnistui. Rahat, eli tässä tapauksessa denariukset tai denaarit, ovat peräisin tasavallan ajan loppupuolelta. Niiden ja ketjun materiaalina on sterling-hopea (92,5%). Putkihelmet ovat puolestaan hematiittia. Ketjun kiinnityslaite on perinteisempää mallia, jossa hopealanka on taivutettu S:n malliseksi. Tässä on se etu, ettei siinä ole liikkuvia osia ja langassa oleva jännitys pitää huolen, ettei ketju pääse aukeamaan.

2. Rahat on aseteltu niin, että kasvopuoli (kruuna eli caput) on etupuolella.